Minun kädessäni lukee “peli”. Kirjoitin sen siihen, että muistan asian vielä aamulla. Peli tarkoittaa, että lapsen pitää tunkea reppuunsa jokin lautapeli, jotta voi pelata sitä koulussa pienempiensä kanssa. Mutta jos asia ei lue kädessä, olen unohtanut sen aamulla. Sujuvasti. Kädessä on lukenut aikaisemmin mm. pipo, sukset, avain ja leiska. Pari kertaa mustekynän jälki on painautunut poskeen nukkuessani. Peilikuvassa on muistutellut sitten opip tai aksiel.
Että aiheena viikolla 15 voisi olla sitten “muistijälkiä”.
Niin ja minun pitkään erittäin hyvämuistinen mummoni kielsi tekemästä minkäänsortin muistilistoja edes kauppaan. Vaikea kuvitella, että hänen kädessään olisi lukenut vaikka pulla tai punainen maito.
Niin ja vielä sekin, että en unohtanut viime viikon harjoitusta. En vain saanut aikaiseksi mitään. En, vaikka olisin kirjoittanut asian keskelle otsaa.
Muistakaa ilmoittautua kurssille!

4 kommenttia
Tämän artikkelin kommenttien RSS-syöte
14.04.2011 klo 13.49
Vasili Kutka
Lapsuudessani opin, että ruumiillisella kurituksella, hieman kohtuullista runsaammin annosteltuna, on muistia virkistävä vaikutus.
14.04.2011 klo 19.34
kahil77
*
*
*
*
Lämmintä maitoa
ja
Tummelia
Peltinen Nivearasia piirongin päällä
Ensimmäiset mansikat
heinäkuussa
kauan sitten
Lattiaa nuoleva auringonvalo
Päätä särkeviä makuja ja
hajuja
Värejä
Tarkkaan säilöttyä
itkua
naurua
rakkautta
ikävää
Muistoja
16.04.2011 klo 17.21
kari
Vettä vettä vettä – lukee mustan kivipaaden kiiltävässä kyljessä. Lapset roiskivat vettä paaden kylkiin. Heidän silmissään ja liikkeissään on hätää ja tuskaa. Vesi ehtii tuskin koskettaa paaden pintaa kun se jo haihtuu.
Vuonna 1945, elokuun 9. päivä kello 11.02 räjähti paaden kohdalla 469 metrin korkeudessa atomipommi. Paikka on nagasaki.
Katson elokuvaa ”Elokuun rapsodia”. Olen yhtä hädissäni ja liikuttunut, kuin vettä pärskivät lapset.
Voiko muistijälki periytyä? Voiko muistijäljen testamentata? Voiko sen lahjoittaa?
Pysyvin muistijälki jää voimakkaasti tunteeseen vaikuttavasta kokemuksesta. Nykyajan ihmisen kokemukset ovat, onneksemme, leppoisia. Siis meidän fennoskandien. Muistijälki on kuitenkin nostettava aina silloin tällöin esiin. Muuten se katoaa.
Omat varhaisimmat muistijälkeni liittyvät, kuinka ollakkaan, kasvatukseen. Minua on kasvatettu kaksi kertaa. Ja molemmilla kerroilla väärin, sanoo äitini. Muistan molemmat kerrat, syyt ja itse tapahtuman. Muistan mitä ja miten ajattelin.
Ensimmäisessä kasvatussessiossa päätin, kun se ei tuntunut lakkaavan, että nyt itken, koska äiti haluaa lopettaa, eikä voi lopettaa ellen itke ja niin osoita katumusta, koska hän, joka oli tapauksen primus motor seurasi tilannetta kaula kenossa viereisesssä huoneessa.
Toisella kerralla en ymmärtänyt miksi löylytys. Suave oli minun. Minulle ostettu, Brylkremiä ei osuuskaupassa ollut. Minun tukkani vaati puoli tuubia kerralla, että pysyi taakse kammattuna. Kyllähän se saattoi tuoksua, mutta rasva oli minun ja minun päässäni!
Ajatella! Ei tuon ihmeellisempiä ja kuitenkin muistan jopa ylläni olleet vaatteet.
Ihmisen muistissa on myös tahroja. Sumeita kohtia, joissa erottaa joitakin yksityiskohtia, mutta kokonaisuudesta ei saa selvää. Tahroja voi yrittää häivyttää, pyyhkiä pois. On kuitenkin oltava varovainen, ettei samalla pyyhi pois muistijälkeä, tai vääristä sitä.
Elokuvan päähekilö on isoäiti Kane. Hän sanoo lastenlapsilleen, ettei kanna kaunaa amerikkalaisille pommista. Hän sanoo, että syyllinen on sota. Kane sanoo ihmisten oleva valmiit tekemään mitä tahansa voittaakseen sodan. Päivittäiset uutiset todistavat Kanen väittämän oikeaksi.
Isoäiti Kanen muistijälki, jonka hän antaa lapsenlapsilleen on valtava silmä, joka tuijottaa kylmänä ja julmana häntä ja hänen veljeään Nagasakin yläpuolelta 9.8.1945 kello 11.02.
Kanesta, ja minusta, on parempi, että lapset perivät nämä muistijäljet, ettei heidän tarvitse hankkia niitä itse. Tämän kaltaisista asioista on kerrottava lapsille tarpeeksi ajoissa, niin kamalalta kuin se meistä vanhemmista tuntuukin, etteivät muistijäljet katoa tai jää tahran alle. On parempi, että lapsi pelkää pommia, kuin käyttää sitä.
Nagasakissa ihmiset huusivat viimeisiksi sanoikseen – Vettä Vettä Vettä.
Akira Kurosawa ehti ohjata vielä yhden elokuvan ”Elokuun rapsodian” jälkeen.
17.04.2011 klo 4.58
Lintumuori
Minä kerään niitä, muistijälkiä.
pedon raapaisuja,
tai linnun pehmeän höyhenen hipaisuja.
Raapaisut maistuvat katkerilta,
happamilta, oksennuksilta,
höyhenen hipaisut jätskiltä, karkilta,
vauvalta, suudelmilta.
Kun suljen silmäni, näen petollisia hymyjä,
raivoavia kitoja, itkuisia silmiä
ja kun uudelleen räpäytän luomiani
näen vain rakkautta.
Muistijälkien polku,
kivinen ja kuoppainen.
Minun polkuni.