Meinasi treeniaihe unohtua.
Koska ei kamalasti sytytä, ehdotan, että kirjoittakaa, mitä kirjoitatte, mutta teksti alkaa sanoilla “Silloin kerran pohjoisessa”.
Sanottua
Saavutukset
- kesäkuu 2011 (2)
- toukokuu 2011 (2)
- huhtikuu 2011 (2)
- maaliskuu 2011 (5)
- helmikuu 2011 (7)
- tammikuu 2011 (8)
- joulukuu 2010 (7)
- marraskuu 2010 (8)
- lokakuu 2010 (3)
- elokuu 2010 (1)
- heinäkuu 2010 (5)
- kesäkuu 2010 (4)
- toukokuu 2010 (2)
- huhtikuu 2010 (1)
- maaliskuu 2010 (2)
- helmikuu 2010 (3)
- tammikuu 2010 (4)
- joulukuu 2009 (4)
- marraskuu 2009 (10)
- lokakuu 2009 (15)
- syyskuu 2009 (12)
5 kommenttia
Tämän artikkelin kommenttien RSS-syöte
26.02.2011 klo 18.29
kari
”Silloin kerran pohjoisessa!” Tuosta sanonnasta tulee aina mieleen kaunis lämmin iltapäivä pihakentällä, tuulta ettei sääsket hätyyttele. Vatsa täynnä. Korvissa järven liplatus.
Ja näin oli.
Veikko ja Tauno makasivat ruokaperäisillä Horsmalan pihalla. Mahat pystyssä taivasta kohti. Vaihdettiin sana ja vaihdettiin toinen. Saatiin aikaan tinka. Veikko väitti ja Tauno intti, yhteisymmärrystä ei löytynyt.
Lopulta Tauno vääntäytyi jaloilleen.
”Yhteishyvässä luki. Haen lehden, niin näet. Sitten tiedät kerrankin lyöneen kirveesi kiveen.”
”Hae vaikka perkele. Asia ei muutu”, Veikko sanoi Taunon etääntyvälle selälle.
Lämmitti. Veikko painahti horteeseen juuri kun kamelin näköinen pilvi peitti auringon. Ylemmissä ilmakerroksissa syntyi turbulenssia ja kameli hajosi pieniksi tuppuroiksi. Tuppurat haihtuivat, aurinko porotti kuin otsoniaukosta.
Veikko havahtui. Hän hikosi kuin saunassa. Hänen vierellään kyyhötti outo mies.
”Päivää”, vieras sanoi.
”…vää”, Veikko sanoi ja aikoi istumaan.
”Siinä vain. Ei satu vahinkoa, kun makuulta kaatuu. Sitten.”
”Niin kai. Omalla pihallahan tässä.”
”Te olette… Tauno Holsma?”
”Ei. Tauno on velipoika. Minä olen Veikko. Ja sukunimi on Horsma. Meillä molemmilla. Ja te?”
”Sanokaa Pelsebubi.”
”Horsma Veikoksi minua haukutaan. Virallistakin asiaa?”
”Kyllä. Itse asiassa. Aika paljon.”
”Että?”
”Palkivien- ja kotieläinten anastuksia, alkoholin luvatonta valmistusta, holtitonta leukun heiluttelua riitatilanteissa, siveettömyyttä ja ja kaikenlaista.”
”Ei kai! Ei meidän Tane. Minä en…”
”Teistä ei ole kysymys. Onko Tauno, vai…”
”Kotona kotona. Lähti hakemaan sisältä Yhteishyvää. Väitti, että siinä sanotaan sen, joka kuoli meidän syntiemme tähden olleen Jeesus.”
”Hän…kö uskoo Jeesukseen!”
”Sata varmasti. Oikein haluaa todistaa.”
”Se siitä”, vieras sanoi. ”Taas myöhässä.”
”Myöhässä?”
”Meni ohi. Täytyy lähteä, koska… Muuten uskotteko te Jeesukseen?”
”Kyllä se oli Pilatus.”
Vieras naurahti.
”Sitten me kyllä tapaamme vielä. Pitäkää te nyt uskonne. Näkemiin.”
Vieras nousi ja ontui saunan nurkalle ja katosi. Viileni ja Veikko näki kamelin näköisen pilven auringon edessä.
Tauno kolisi portailla ja heilutteli Yhteishyvää kädessään.
”Jeesus se oli. Ei ollut Pontius Pilatus. Pontius pesi kätensä.”, Tauno sanoi. ”Oliko tässä joku?”
”Joo. Joku ihme äijä. Sinua kyseli.”
”Minua? Sanoko?”
”Jotaki iänaikaisia. Porovarkauksia. Eikä ärrää osannu sanoa. Bubi Perse sanoi olevansa.”
”Nimellä paiskattu. Perse Bubi.”
”Niin oli näköinenkin. Naamastaan. Ja ontui.”
”Vaan äläpä huoli! Kato tuosta”, Tauno sanoi ja ojensi lehden veljelleen. ”Uskotko!”
”Pakko tämä on uskoa. Lehdessä seisoo Veikko sanoi.
Jossakin järven takana löi salama kirkkaalta taivaalta ja sytytti pienoisen metsäpalon.
26.02.2011 klo 20.46
Marikki
Sitä on sitten taas siivottu
26.02.2011 klo 20.47
Marikki
Siis, tää kommentti oli tarkoitettu Karille…
27.02.2011 klo 8.20
Lintumuori
“Silloin kerran pohjoisessa” voisi kuitata lähes koko varhaislapsuuteni muistot. Meillä mentiin aina pohjoiseen ja meille se tarkoitti Lappia, Ruotisin kautta, aina Ruotsin kautta. Ruotsalaista smöriä, ruotsalaista rapeaa näkkäriä ja ruotsalaista appelsiinihilloa.
Me katsottiin Skodan ikkunasta kun puut loppuivat ja jäljellä oli vain vaivaiskoivuja eikä sitten niitäkään. Sitten oli vain paljaita mäkiä, tuntureita ja poroja, suuria laumoja poroja. Tokiksi niitä sanottiin.
Isän laatikkokameralla niitä poroja kuvattiin. Toki meitäkin kuvattiin kiipeämässä tunturille, juomassa mehua ja syömässä sääskien täyttämää hernekeittoa. Isän laatikkokamera oli parasta, mitä saatoimme kuvitella kameran olevan. Sillä tuli aina tarkkoja, mustavalkoisia kuvia. Ne olivat taatusti tarkempia, kuin kenenkään muun kameralla otetut.
Tänään, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin katson yhä noita samoja valokuvia, mustavalkoisia. Kun kuvan ottaa käteen siitä välittyy sama tunnelma, haalistumaton. Kuvat ovat edelleen tarkkoja ja niissä olevat ihmiset hymyilevät. Voin palata pohjoiseen aina vaan uudelleen.
Nyt otan kuvia kännykällä, joskus harvoin kameralla. Kuvat ovat siellä kameran tai kännykän gallerian muistissa. Ne on etäännytetty. Niitä ei voi ottaa käteen ja tuntea niihin liittyvää muistoa. Eikä niihin kuviin palata, ei esitellä tuttaville.
Ne ovat vain kuvia, miljoonien muitten joukossa.
27.02.2011 klo 20.17
Marikki
Me mentiin kanssa Lappiin, lähes aina Ruottin puolelta. Kuvat ovat jo värikuvia, mutta tunnistin itseni tarinastasi. Loppu tosin rupesi melkein itkettämään: se, että valokuvat ovat nykyään jossain pirun muistissa eikä minunkaan lapseni selaile niitä niin kuin me aikoinaa. Kuvia on maailma täynnä.
Aika mennä nukkumaan, kun tuollainen alkoi vaivata.